Asennetta!

Sinä päivänä, kun sain lopullisen syöpädiagnoosini, jo toinen ulkopuolinen otti kehoni haltuunsa. Syöpä oli jo asettunut taloksi ja alkanut laajentamaan, nyt jalkoväliini aikoi tulla myös liuta lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Kukaan ei koskaan kysynyt, sopisiko tämä minulle.

Vastaus olisi ollut myöntävä, totta kai haluan, että syöpä minusta hävitetään tehokkaimmilla aseilla mitä nykylääketieteellä on käytössään. Mutta luulisin, että olisi ollut mukavampi, jos olisin saanut edes näennäisesti itse kutsua taistelujoukot tuolle sotatantereelle, jota joskus olen omaksi ruumiikseni erehtynyt luulemaan.

Omaa ulkopuolisuuttani taistelussa, jota ruumiissani käydään, kuvaa hyvin se, ettei sattuneita oheisvahinkoja tarvitse potilaalle sen kummemmin selitellä. ”Näitä tulee” ”Nämä on hyvin tyypillisiä näissä leikkauksissa” ”pääasia, ettei ole syöpää” ja minä yritän parhaani mukaan jatkaa elämääni tämän kummallisen sodan runtelemalla ruumiillani. Minä olen vain taistelutanner, jonka ymmärryksellä ei ole sodan lopputuloksen kanssa mitään merkitystä.

Ja jos minä olen vain taistelutanner, voinko minä itse oikeastaan tehdä mitään tässä taistelussa ruumiissani syntynyttä syöpää vastaan? Syömällä paremmin? Liikkumalla enemmän? Ajattelemalla iloisia asioita? Olemalla sisukas? Entä jos vain luovutan ja jään makoilemaan peiton alle pimeään, leviääkö syöpä yhtäkkiä? Onko taistelu hävitty, jos menetän iloisuuteni? Häviääkö syöpä, jos vain pysyn reippaana?

Minulle positiivinen asenne ei ole lääke, vaan keino kestää tämä kaikki. Kestää ne lukuisat tutkimukset, kun makaan kylmässä sairaalahuoneessa. (Miksi siellä on aina kylmä?) Kestää ne kivut, jotka öisin herättävät. Kestää ne menetykset, jotka syöpä aiheutti. Huumorilla ja yrittämällä elää tässä hetkessä jaksan päivästä toiseen. Mutta niinäkin päivinä kun en jaksa –  ja niitä päiviä on ollut! – elämä menee eteenpäin ja taistelu jatkuu. Minun ei ole pakko jaksaa.

Liikunta on minulle pakokeino, pääsen hetkeksi pois tästä kaikesta. Joku toinen lukee kirjoja, toinen syö kilon suklaata, joku on alituiseen reipas ja iloinen vaikkei siltä tuntuisikaan, joku juo pullon viinaa. Jokainen meistä löytää oman polkuveneen jolla ylittää suuri ja pelottava meri, jonka takana kuvittelemme löytyvän turvapaikan. Mutta josta meidät kerta toisensa jälkeen palautetaan vastarannalle odottamaan sodan loppua.

Pyöräilin juuri halki Suomen. Monen mielestä se on hurjaa ja rohkeaa. Ehkä se onkin, minun on vaikea sitä arvioida, sillä se oli minun pakomatkani jostain paljon pelottavammasta. Tänään menen CT-kuvauksiin. Tiedän jo kokemuksesta, että se sairaalan pitkä käytävä on paljon raskaampi kulkea kuin nuo 1000 kilometriä.

Advertisements