Perillä tässä hetkessä

Mieheni kanssa sanoimme irti vuokrasopimuksen Keski-Suomen kodista, pakkasimme tavarat varastoon ja muutimme asumaan asuntovaunulle. Vailla vakinaista osoitetta – näin lukee nyt maistraatin rekistereissä. Kansankielellä koditon, vapaasta tahdostaan.

Onhan siinä taas saanut selitellä valintojaan.

Onko kyseessä halu olla vapaa vai olemmeko rehellisesti vain kykenemättömiä päättämään missä haluamme asua? Onko elämä pienessä vaunussa ekologisempaa vai huonon eristyksen ja jatkuvan liikkumisen vuoksi sittenkin todellinen hiilijalanjälki? Onko tämä nyt aikuisen ihmisen elämää vai joku varhainen keski-iän kriisi sen jäljiltä, että olen kouriintunuvasti saanut huomata olevani kuolevainen?

Olen joutunut taistelemaan ihan tosissani, etten päästäisi mieltäni katkeraksi siitä, mitä näiden kahden vuoden aikana on tapahtunut. Olen menettänyt monia sellaisia asioita, jotka kuuluvat ihmisen ihan tavalliseen elämään; työpaikan, tulot, uran, jäänyt pois harrastuksista.. listaa voi jatkaa pitkälle, eikä tässä ole edes ne henkilökohtaisimmat asiat. Pitkään sanoin, että jos olisin menettänyt tuon kaiken syövän vuoksi, se olisi helpompi hyväksyä. Mutta minä menetin kaiken hoitovirheen vuoksi. Aivan turhaan. Tämän kaiken olisi voinut välttää, jos eräs lääkäri olisi ollut vähän huolellisempi eräänä joulukuisena maanantaina. Ja siitä olisi niin helppo olla katkera. Ja se on niin pirun vaikea antaa anteeksi.

Mutta muutama viikko sitten luin uutisista kuinka leipäjonoissa on myös korkeasti koulutettuja, jotka ovat menettäneet hyvän työpaikkansa ja korkeat tulonsa. Jotenkin tuo uutinen (ja maailman paras terapeutti ja monta tuntia meditaatiota) avasi minut ymmärtämään, että elämä voi särkyä milloin ja miksi vain. Kaikki, mitä koet ansainneesi omalla työlläsi tai muilla ansioilla, voi hävitä tänään. Se ei ole henkilökohtaista, universumi ei ole sinua vastaan eikä sinua rangaista ei omista eikä esi-isiesi pahoista teoista. Niin vain sattuu aina välillä.

Oivallus oli valtavan vapauttava. Niin vapauttava, että oli pakattava tavarat varastoon ja lähdettävä katsomaan miltä elämä näyttää ulkona. Tänään.

Eli tässä me nyt asumme, pienessä vanhassa Matkaajassamme. Muutama viikko vielä täällä Kilpisjärvellä, sitten kohti Turkua, saaristoa ja pyöräilyreittejä. Minä käyn omaa toipumisen matkaani myös syventämällä Mindfulness-ymmärrystäni Turussa. Jossain siellä tulevaisuudessa kuvioon tulee varmasti myös oikea katuosoite, uusi työpaikka ja ne perhanan tulotkin. Mutta sinne ei ole enää kiire. Sen aika ei ole ihan vielä.

 

 

Advertisements