Mitä meille jäljelle jää

on

Koko viikon olen halunnut kirjoittaa siitä kuinka tiskit tiskataan eri rakennuksessa, suihkussa käynti maksaa 2 euroa ja iso koira valtaa koko keskilattian estäen kaikkien muiden liikkumisen ja ovien avaamisen kodissamme. Toisen blogin voisin kirjoittaa siitä, miltä tuntui ensimmäinen hiihtoreissu reilun kolmen kuukauden hitaan toipumisen jälkeen. Kun voimat loppuivat puolen kilometrin päähän ja eväsleipä maistui taivaalliselta tunturissa.

Ehkä kirjoitan noista seuraavaksi. Nyt on kuitenkin kirjoitettava kivusta, särystä, pelosta, turvonneista jaloista ja käsistä. Rumista arvista ja korjaavista leikkauksista. Melkein joka päivä joku kysyy, vieläkö olen kipeä. No olen.

Syöpä voidaan hoitaa. Moni meistä paranee. Mutta koskaan et tule ennalleen – edes fyysisesti. Syöpä jättää aina jäljen, vaikka onkologini muuta väittikin ensitapaamisellamme. Se pirulainen näkyy ja tuntuu jokaisessa päivässämme, niin arjessa kuin juhlassakin. Se vaikuttaa harrastuksiin ja parisuhteeseen – seksielämää unohtamatta.

Lääkärin hyvistä lupauksista huolimatta elän päivittäisen kivun kanssa. Imusolmukkeita poistettiin minulta vähän; jalkani eivät turpoa, mutta jos liikun oikein kovasti, sisäreisien yläosaan nousee komeat kellukat. Istuminen ei oikein onnistu, koska nivusessa on hermovaurio. Virtsarakko on syöpäleikkauksessa sattuneen hoitovirheen ansioista hemmetin kipeä ja arka. Tulehduksia tulee tämän tästä.

Kohtalon siskoilla osalla virtsa karkailee, osalla se ei meinaa tulla. Kohdunpoisto jättää (melkein) aina jälkensä virtsarakon toimintaan. Toisille jää elinikäisiä ulostamisongelmia. Ne, jotka ovat saaneet sädehoitoa, kärsivät vielä kovemmin ja paikatkin kuivuvat. Kuulin, että rintasyöpäläisilläkin on turvonneiden käsivarsien lisäksi näitä samoja ongelmia, koska osalla hormoonitoimintaan joudutaan puuttumaan.

Halusin vain sanoa, että jos lääkärisi lupaa, että hoitosi jälkeen kaikki on taas aivan kuin ennen, käske hänen harkita sanansa uudelleen. Moni asia muuttuu ja rankoista hoidoista jää väistämättä jäljet.

Kaikesta tästä huolimatta sitä voi elää ihan “normaalia” elämää, mitä se nyt sitten jokaiselle onkaan. Ehkä meistä jokainen on kuitenkin niin onnellinen siitä, että ylipäätään on elossa, että sivuvaikutuksia on helpompi sietää. Tätä minä nyt pohdin, kun kaiken pitäisi olla osaltani “ohi”. Mitä se “ohi” tai “terve” tarkoittaa nyt, millainen elämä minua odottaa vanhana, helpottaako kipu vai paheneeko?

Elämä kuitenkin on ihanaa, elo vaunulla tiivistä yhteiseloa ja pieniä viritelmiä tulevaisuuteen on käynnissä. Siitä lisää aivan pian.

 

 

Advertisements