Tervassa hiihtoa

Sitten viimein siitä hiihdosta. Siitä on oikeastaan aika vaikea kertoa, miltä se nyt tuntuu lykkiä suksea toisen eteen ja tökkiä vähän vauhtia sauvoilla. Kaikkihan me ollaan sitä joskus jouduttu kokeilemaan.

En ole mikään nopeushiihtäjä, opettelin aikuisena nauttimaan hiihdosta hiihtovaelluskurssilla tavoitteena ylittää Grönlanti hiihtämällä. Hiihtovaelluksella ei vauhti ole pääasia, vaan tasainen tahti, jota voi ylläpitää arktisissa ääriolosuhteissa vaikka muutaman viikon. Aikaa jää sekä maisemien ihailuun, että oman pään tyhjentämiseen.  Samalla filosofialla toteutin viime kesän pyöräilynkin – rauhallisesti kohti päämäärää.

Ennen viimeistä leikkausta olin kovassa kunnossa. Mikä sinänsä niillä vaivoilla on jo aikamoinen saavutus. Leikkauksen jälkeenkin olin hyvässä kunnossa, kävelylenkeilläni vain odottelin, että olisi lupa aloittaa rankempi treenaus. Ajattelin, että huhtikuussa kävisin jonkun pienen hiihtovaelluksen mieheni kanssa, niin että hän vetää ahkiossa kummankin varusteet.

Reilu kolme kuukautta tehokasta lepoa myöhemmin, pistin viimein sukset jalkaan ja lähdin lyhyelle pyrähdykselle. Kolme kilometriä aurinkoisessa tunturissa oli suunnitelma. Pakkasin mukaan kameran, termarin kuumaa kaakaota ja meetvurstileivät.

Puolen kilometrin kohdalla ajattelin kääntyä takaisin. Puolustukseksi on huomautettava, että ensimmäiset 2 km reitillä on kovaa nousua suoraan tunturiin. Mutta ei se ennen ole noin jyrkältä tuntunut. Jopa tasamaalla polvet hakkasivat vastakkain, sukset lipsuivat sivuille, käsivarsia pakotti. Inhosin hiihtämistä. Jokainen lykky oli vastenmielistä tervassa rämpimistä tai holtitonta sivuluistoa. Huono kuntoni ja heikot lihakset yllättivät minut täysin puskista.

En osannut odottaa olevani näin heikossa kunnossa. Jotain hyvääkin siitä kai kuitenkin seurasi. Ymmärsin, miksi ystäväni, joita olen vuorollaan pakottanut mukaani leppoisille hiihtolenkeille, ovat inhonneet hiihtämistä. Suoraan sohvan pohjalta nousseelle se ei todellakaan ole mikään nautinnollinen kokemus.

Seuraavat pari viikkoa sivakoin uskollisesti Kilpisjärven jäällä, tasaisella. Kilometrejä on tullut pikku hiljaa lisää, kunto kasvaa ihanan huomattavaa vauhtia.

Itseäni motivoi jatkamaan tieto siitä, että joskus rauhallinen sivakointi tunturin laella on ollut parasta mitä tiedän. Parin kolmen tunnin hiihdon jälkeen ryhti on astetta suorempi, hengitys kulkee vapaasti ja mieli on takuuvarmasti rauhallinen.

Jotenkin toivon, että kunnon kasvaessa löydän tuon tunteen uudelleen. Siihen saakka tunturireissut menevät kuten viime lauantaina. Itkua pidätellen, hammasta purren ja ärhennellen miehelleni joka pakotti minut mukaansa tunturiin. Inhosin joka ikistä hetkeä noista melkein neljästä tunnista jotka siellä vietimme – lukuun ottamatta sitä hetkeä kun trakkeri taskussa sanoi: kymmenen kilometriä ajassa (tosihitaasti). Oi sitä onnistumisen tunnetta!

PS. Onnistumisen tunnetta ja hidasta vauhtia on luvassa myös kesäkuun lopulla ohjatulla pyöräreissulla pienen naisporukan kanssa, kun lähden ensimmäiselle työkeikalle sitten sairastumisen. Lähde mukaan kokeilemaan miten sujuu retkipyöräily – lupaan, että vauhti sopii ihan kaikille ja iltaisin voidaan yhdessä nauraa päivän haasteille. Lisää tietoa tästä.

 

Advertisements