Niin kauan kuin tätä kestää

on

Tänä aamuna heräsin keskusteluun siitä, kuinka kuoleman kanssa eletään. Syöpäsisko halusi tietää, miten jaksaa nousta ylös sängystä aamukahvin keittoon, mitä järkeä on mennä suihkuun tai harjata hampaansa, jos kuolema kuitenkin kurkistelee nurkan takana?

Syövällä on aina joku ennuste. Välillä lääkärit tarjoilevat sen ihan kysymättäkin, osa ei sitä saa edes kysyessään. Sen verran monta tilastotieteen kurssia tein yliopistossa, että ymmärrän tilaston ja ennusteen merkityksen. Tiedän, että 3% kuolleisuus omassa syöpäennusteessani ei tarkoita, että minulla on 3% mahdollisuus kuolla (syöpäni vuoksi) 5 vuodessa, vaan se tarkoittaa että 3% saman diagnoosin saaneista kuolee 5 vuodessa. Näillä kahdella on iso ero. Minun henkilökohtaista ennustetta ei kukaan osaa sanoa, siihen vaikuttaa liian monta muuttuvaa tekijää.

Syöpä toi siitä huolimatta minunkin elämääni kuoleman läsnäolon. On hetkiä, kun mieleni täyttyy kauhusta, minussa oli tappava tauti. Se saattaa vieläkin putkahtaa jostain esiin, aloittaen epätoivoisen kilpajuoksun kuolemasta – kuolenko minä vai tauti. Olen niin nuori, että hyvin ehdin saada vielä jonkun toisenkin syövän. Entä jos munuaiset pettävät kaiken rasituksen jälkeen mihin ne joutuivat hoitovirheen vuoksi? Entä jos..

Näiden parin vuoden aikana olen viettänyt päiviä sohvan pohjalla itkien omaa kuolevaisuuttani, välillä toivoen, että tulisipa se kuolema jo, ettei tarvitse enää kitua ja jännittää.

En minä osaa ketään neuvoa, miten kuoleman kanssa eletään. Mutta kaikkihan me sitä teemme joka ikinen päivä. Jokainen meistä joskus kuolee. Sen ymmärtäminen ajoi minut paniikkiin, josta syntyi valtava tarve elää. Elää tietoisena siitä, että elän, ihan jokainen päivä ja hetki mitä minulle on annettu. Tehdä niitä asioita, joista haaveilen ja nautin. Pyöräillä halki Suomen. Rakastaa pieniä iloja, olla läsnä ihmisille, olla läsnä myös sille koiralle, jonka korvantaustaa rapsutan sillä hetkellä. Olla läsnä itselleni, tässä hetkessä, kun kaikki on hyvin ja olen elossa.

Olen oppinut olemaan läsnä myös niissä hetkissä kun kaikki ei ole hyvin. Kun kipu on kovimmillaan, olen läsnä siinäkin hetkessä, se on osa tätä elämää, joka minulla nyt on. Olen läsnä vaikka sormenpäässäni, jos sinne ei silloin satu ja huomaan, että kaikki ei sittenkään ole huonosti.

Minulle tarve elää ja nauttia näistä hetkistä on kai yhdenlainen tapa käsitellä omaa kuolevaisuuttani. Heittäytyminen elämän vietäväksi, vailla tarkkoja suunnitelmia tulevaisuudesta, vain täysi luotto siihen, että kun annan mahdollisuuden hyville asioille tapahtua, niitä kyllä tulee. Tämä kuukausi Kilpisjärvellä on ollut ihanaa aikaa hiihdellä rauhassa, nostaa kuntoa, tavata ystäviä ja kohdata uusia huikeita mahdollisuuksia.

Huomenna karavaani lähtee liikkeelle etelää kohden.

 

 

Advertisements